Leikkauksen jälkeen heräsin teho-osastolta ja vietin siellä leikkauspäivän, seuraavan yön ja aamun.
Teho-osastolla oli tiivis meininki. Samassa huoneessa oli useita potilaita ja vielä useampi hoitaja. Makasin sängyssä huoneen nurkassa ja ympärilläni oli kaikenlaisia laitteita niin paljon, että sänkyä ei olisi kyllä saanut ihan samantien siirrettyä ulos huoneesta. Kehostani lähti piuhaa kerrakseen, mutta olo oli ihan ok, ei oikein tuntunut miltään. Luonani kävi hoitajia säännölliseen tahtiin, mutta itse ei tarvinnut tehdä muuta kuin maata.
Päivä kului maaten ja yhteyden hoitajaan sai kättä heiluttamalla tai äännähtämällä. Jokaisella teho-osastopotilaalla oli oma hoitaja, joka pysytteli sängyn lähistöllä koko ajan.
Illasta makaaminen alkoi käydä tylsäksi. Kyllä! Vaikka olin varmaan kuinka aineissa, paikallaan makaaminen ja katon tuijottaminen alkoi kyllästyttää. Mainitsin asiasta hoitajalle ja hän kysyi tykkäisinkö katsella televisiota. TV teho-osastolla?? No, mikäpä siinä. Kohta hoitaja kärräsi sänkyni viereen uuden television ja antoi käteeni kaukosäätimen. Katselin jalkapallon Mestarien Liigaa, mutta totta puhuen, ei sekään kauhean miellyttävää ollut. Keskittymiskyky oli aika nollassa.
Illalla 22 aikaan läheiseni soittivat teho-osastolle ja kysyivät vointiani. Hoitaja kysyi myös minulta haluaisinko jutella ja tottakai halusin! Mutta lähes välittömästi muutaman sanan sanottuani minulle tuli valtavan huono olo oli pakko lopettaa puhelu. Ilmeisesti yhtäkkinen keskusteluyhteys rakkaiden ihmisten kanssa oli liikaa noin pian leikkauksen jälkeen. Ei ehkä vielä tässä vaiheessa kannata jutella läheisille, vaikka hoitaja antaisikin siihen mahdollisuuden.
Teho-osasto oli äänimaailmaltaan aika äänekäs monine huminoineen ja piippauksineen. Sain hoitajalta korvatulpat nukkumiseen helpottamiseksi. Oli muuten hyvät korvatulpat, sellainen reilun kokoinen pala vahaa, joka muotoutui korvaan painamalla ja peitti kaikki äänet välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti